Tulee todeta heti alkuun, että kirjoittaja on ollut asiassa vain mediassa olleiden tietojen varassa, eikä ole tutustunut Helsingin käräjäoikeuden päätökseen suoraan. Tältä osin on siis vaarana, että mediassa olleet tiedot eivät täysin vastaa sitä mitä Helsingin käräjäoikeus on päättänyt. Toimittajat tekevät tietenkin tärkeää työtä, mutta koska heistä harva on lakimiehiä, on mahdollista, että uutiset sisältävät asiavirheitä tai muita juridisia puutteita. Tässä rikon omaa tapaani olla kommentoimatta tuomioistuimen päätöksiä tutustumatta siihen suoraan. Toisaalta Helsingin käräjäoikeuden päätöksen lukeminen ei todennäköisesti vaikuttaisi tämän blogin sisältöön. Päätös ei vielä ole lainvoimainen, joten Helsingin hovioikeus voi tuomiota muuttaa.
Tapauksessa on lukuisia seikkoja, jotka herättävät lakimiehen kiinnostuksen. Listaan ja käyn läpi niistä muutamia alla.
1. Jutun mukaan nainen on käynyt 2015 Helsingin poliisilla ilmeisesti tekemässä rikosilmoitusta, jolloin poliisi on ilmoittanut, että hänelle näyttövaikeuksista sekä kunnianloukkauksen riskistä. Tuomittu nainen on tuleva juristi tai mahdollisesti jo valmistunut lakimies.
Yleisesti kunnianloukkauksen tuomitsemiskynnys on tuomioistuimissa melko korkealla, jolloin niistä harvoin käräjäoikeudet tai ylemmät tuomioistuimen jakavat tuomioita. Lisäksi tavallisesti katsotaan, että rikosilmoituksen tekeminen ja se, että poliisi asiaa tutkii, ei vielä täytä kynnystä kunnianloukkauksesta tai väärästä ilmiannosta. Kynnys ylittynee siinä vaiheessa, kun syyttäjä nostaa syytteen väitetystä rikoksesta.
Ottaen huomioon yllä mainittu, näyttää siltä, että poliisi on tehnyt virheen, kun se on ottanut kunnianloukkaus- ja näyttöasiat esiin jo prosessin alkuvaiheessa ja poliisin olisi vähintään tullut käynnistää esitutkinta sekä suorittaa tutkintatoimenpiteitä eikä pelotella väitetyn rikoksen uhria.
Mitä tuomittu nainen olisi voinut tehdä toisin? Suurin virhe on nähdäkseni ollut, että hän on tehnyt rikosilmoituksen/tutkintapyynnön ilman lakimiestä tai muuta juridista apua. Rikoksen uhreilla on oikeus käyttää juristia apuna jo heti prosessin alussa ja tämä on suositeltavaa. On kuviteltavissa, että esimerkiksi raiskauksen uhri on sellaisessa tilassa, että hän uskoo sen mitä poliisi hänelle sanoo ilman asian kyseenalaistamista, jolloin hänen lakimiehensä kykenee arvioimaan tilanteen vain faktojen perusteella. Jos naisella olisi ollut juristi apuna, olisi hän voinut vaatia esitutkinnan käynnistämistä ja todennut, että kunnianloukkausmahdollisuus ei tässä vaiheessa estä tai haittaa esitutkinnan aloittamista sekä näyttövaikeudet eivät saa olla este rikoksen tutkimiselle.
2. Ei incumbit probatio qui dicit eli syytön kunnes toisin todistetaan, on länsimaisen oikeusjärjestelmän kulmakiviä. Mies, jonka nainen on väittänyt hänet raiskanneensa, on syytön siihen saakka, kunnes hänet tuomitaan lainvoimaisella tuomiolla tuomioistuimen toimesta. Nainen on siis siltä osin tehnyt virheen, että hän on levittänyt asiaa ilmeisesti lukuisille henkilöille ilman tuomiota. Toinen virhe asiassa on ollut juurikin lukuisat henkilöt, jotka ovat asiasta saaneet tietää. Jos väitetystä raiskauksesta olisi kerrottu muutamille luottohenkilöille jne. ei se välttämättä olisi täyttänyt kunnialoukkauksen tunnusmerkistöä.
3. Pykälä Ry eli Helsingin oikeustieteellisen tiedekunnan opiskelijajärjestö on ilmeisesti estänyt tai ainakin harkinnut estää miestä osallistumasta ainejärjestön toimintaan. Tämä on melkoisen huolestuttava tieto, että tulevat lakimiehet ovat toimineet vain huhujen perusteella ilman, ja että asiassa on edes käynnistetty esitutkintaa, ovat he tehneet asiassa johtopäätöksiä.
Lakimiesten yksi tärkeimmistä ominaisuuksista on arvioida asioita faktojen perusteella. Tuomioistuimet, kuten Helsingin käräjäoikeus, tekee päätökset niiden seikkojen perusteella, jotka on tietyssä asiassa tuotu esiin. Tuomio ei aina vastaa sitä mitä on todellisuudessa tapahtunut. Lakimiehet puhuvatkin ns. aineellisesta ja prosessuaalisesta totuudesta. Aineellinen totuus on se, mitä on oikeasti tapahtunut. Tämän toteennäyttäminen ja tuomitseminen voi olla, ja yleensä onkin, mahdoton tehtävä. Poikkeuksellisesti asiassa voi olla kyseenalaista vain se, miten lakia tulee tulkita ja kaikki faktat ovat osapuolten mukaan samat, jolloin aineellisen totuuden tavoittaminen on lähempänä.
Prosessuaalinen totuus on taas se, mitä tuomioistuin katsoo tapahtuneen. Prosessuaalinen totuus voi olla täysin eri kuin aineellinen totuus johtuen siitä, että aineellisesta totuudesta ei ole olemassa todisteita tai todistajien kertomukset ovat ristiriidassa tai muusta jostakin syystä. Juristit tunnustavat, että pääsääntöisesti joudutaan hyväksymään vain prosessuaalinen totuus, koska aineelliseen totuuteen on joko mahdotonta päästä tai se olisi hyvin kallista.
Lähteet:
https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005511881.html?ref=rss
